Jos itken, niin itken muuten vaan

Jep jep.

Hetki taas kulunut ja asiat muuttunut melkein päälaelleen.

Jostain syystä tämä kesä on ollut todella rankka kaikille. Enkä minäkään ollut poikkeus, valitettavasti.

Juuri vähän ennen syntymäpäivääni, minulle hyvin tärkeä ihminen luovutti. 

Itsemurha.

Se oli tiedossa. Tiesin sen, että E tulee tekemään sen itselleen. Tiesin sen. Mutta siihen piti olla vielä aikaa. Piti mennä ainakin pari vuotta, hänen omin sanoin.

Se tuli liian pian.

Heräsin siihen. Minulle oltiin yritetty soittaa monta kertaa ja yksi viesti oli saapunut. Luin viestin ja soitin samantien ystävättärelleni, joka oli kyseisen miehen tytärpuoli.

Hän puhui vain lääkkeiden yli annostuksesta, ja kuinka he kävivät katsomassa E:tä viimeisen kerran sairaalassa. Mutta en kuullut niitä sanoja. En kuullut lausetta "E on kuollut."

Ja minä hain niitä.

Yritin epämääräisillä kysymyksilläni kaivaa sitä lausetta, varmistusta esiin, ilman varsinaisesti kysymättä sitä suoraan, kunnes tajusin, ettei ehkä ystävättäreni oikeasti pysty sanomaa sitä ääneen.

Yritin pitää pientä toivon pilkettä, että E olisi joutunut vain teholle. Ettei hän olisikaan vain kuollut.

Mutta totuus oli se, että E oli saanut tarpeekseen ja vienyt itseltään hengen.

Sitä ei pääse kiertämään.

Se päivä oli hirveä. Niinkuin nyt tuollaiset päivät tietenkin on, mutta mikä teki siitä epätavallisen hirveää oli se, kuinka tajusin olevani yksin. E oli iso vaikuttaja elämässäni. Ainoa ihminen, joka tajusi ja tiesi heti miten minä tämän maailman näen. Miten asiat minun päässäni pyöri. Mikä välillä minua hirvittikin. Miten ainoa ihminen joka näkee asiat minun tavallani, oli sellainen ihminen, joka oli tehnyt sellaisia asioita, mistä ei uskalla edes puhua ääneen.

"Ainoa, joka voi ymmärtää hullua, on toinen hullu" 

E:n naisystävä, minun ns. ottoäitini, nauroi aina E:lle tuon ihmetellessä hänelle, kuinka pystyikään puhumaan minulle niin avoimesti kaikesta. 

Ja niin hän nauroi myös minulle, kun ihmettelin siitä, kuinka E tajusi. Kuinka pystyin samaistumaan häneen.

Minä kunnioitin sitä miestä, enemmän kuin kukaan voisi ymmärtää. Olin etuoikeitettu siitä huomiosta, mitä hän minulle antoi. Se oli lempeää huomiota, mitä hän ei turhaa jaellut. 

E oli minulle opettaja ja minä olin hänelle terapeutti. 7 vuotta.

En ikinä unohda sitä ensimmäistä asiaa, mikä kiinnitti huomioni tähän ihmiseen. Se oli se asia, mikä mursi seinän edestäni, että pystyin olemaan luontevasti hänen kanssaan.

"Oletko koskaan miettiny sitä, että ehkä isäsi vain kunnioittaa sinua"
Ne sanat ovat tatuoitu ikuisesti mieleeni.

Kiitos.

Kiitos kaikesta. 

Yritin aina kertoa sinulle, kuinka sinusta välitetään, kuinka moni sinua rakastaa. Ethän sinä koskaan minua uskonut. En syytä. Ymmärrän kyllä miksi. 

Sinä sait minut arvostamaan tiettyjä piirteitä itsessäni, enkä ikinä unohda kuinka erityiseksi sait minut tuntemaan itseni. 

Et ollut ollenkaan niin sydämmetön kuin itse luulit ja annoit vaikuttaa.

Olit todella lempeä mies jolla oli hyvä sydän.

Vaikka väitit toisin. Vaikka tekosi väittivät toisin. 

Mutta sen näki kasvoistasi, äänestäsi ja reaktioistasi lähimmäisiäsi kohtaan.

Minä olen oikeassa ja tiedät sen.

"Eikö sinua koskaan vituta olla oikeassa"

-Muistathan? Niin sanoit minulle.

Kuljen reunalla. 

Kuljen reunalla horjahdellen vähän väliä rotkon suuntaan, mutta pidän katseeni visusti sivullani, tasaisella maanpinnalla, kuin yrittäen väkisin estää itseäni puotamasta, katsomasta kuiluun, kieltää itseltäni sen todellisuuden, että saatan horjahtaa alas koska tahansa.

En suostu romahtamaan. Mutta kaikki vaan pahenee.

En ole nukkunut kesänä melkein yhtään. Parhaillaan valvoin neljä vuorokautta putkeen. Olen vasta viikon verran nukkunut joka yö. Mutta nukkumiseni on sitä, että heräilen vähintään puolentunnin välein. Eli olen melkoisen väsynyt koko aika.

Olen myös kallistunut vanhoihin tapoihini turhankin vahvasti. 

Tuli kokeiltua aineita, mitä ei ehkä olisi pitänyt. 

Muttakun se oli niin saatanan kivaa.

Olen myös ilmeisemmin aloittanut vihdoin tämän sinkkuelämän villiys osankin. 

Täysin moraalittomasti.

Pelehtinyt kahden varatun miehen kanssa, saanut yhden jo valmiiksi rikki olevan miehen ihastumaan itseeni pahemman kerran, jota käytin itsekkäisiin haluihin muutaman kerran ja heitin sitten menemään. Yhtä miestä pidän edelleen toivossa siitä, että hän saisi minusta jotain enemmänkin kuin pelkän petikaverin ja olen jopa harrastanut seksiä naimisissa olevan miehen kanssa.
Jaksoinhan jopa vuoden verran olle Neiti Moraali.

Sitten vain kyllästyin.

Ystävät.

Yhden työnsin ulkopuolelle täysin, vaikkei hän sitä tiedäkkään.
Sitten on taas tämä "ysävä", josta puhuin viime kerralla. No, näin hänet kaverini juhlissa. Juttelimme. Hän tuli seuraavalla viikolla käymään. Tuntui mukavalta olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta silti tunnen koko aika kuinka viha ja katkeruus hankaa välillä. Eikä se lähde koskaan pois. Eikä hän ole enää koskaan tervetullut oikeaan elämääni. Voin jutella hänen kanssan, voin viettää aikaa hänen kanssaan, mutta minusta hän on ulkopuolinen.

Varmistui myös taas, miksi ihmeessä Katri on minun kaikkeista tärkein ja paras ystäväni. 

Kun lähetin hänelle viestiä sinä ikävänä päivänä, että ystäväni on nyt kuollut, Katri ei edes ollut samassa kaupungissa kanssani.

Meni vartti, ja hän oli ilmestynyt ovelleni.

Kiitos rakas. For being there.

Myös yksi parhaista ystävistäni muutti toiseen kaupunkiin ja otin sen kamalan raskaasti. Vaikka näemme varmaan yhtä usein kuin silloinkin, kun hän asui täällä. Mutta silti en hyväksy sitä.

Itkin.

Olen käynyt nyt kriisikeskus osviitassa. Minua on huvittaa hirveästi. Minulla on siellä sellainen työntekijä, joka opiskelee psykoterapeutiksi. Minut ohjattiin hänelle, koska minulla on mielenterveys ongelmia ja historiaa niiltä osin, ja hän tarvisti ns. koekaniinin. Mutta se minua huvittaa, kuinka hemmetin naiivi se nainen on. Enkä ole varma onko se suloista vai turhauttavaa. 

Mutta oikeasti, voisin mennä sinne ja sanoa hänelle, että tapoin miehen. Kun hän vain varmaan hurraisi minulle ja selittäisi kuinka varmasti tein hyvän teon, kuinka se mies oli varmasti paha ja kuinka tein maailmasta heti paremman paikan. 

Mutta viimekerralla puhuttiin minun lapsuudestani ja hän alkoi itkemään. 

Sain "terapeuttini" itkemään. Hän ei varsinaisesti tunne minua, en ole käynyt siellä kovin montaa kertaa ja hän itki minun puolestani.

Kukaan ei ole koskaan itkenyt minun puolestani.

On itkenyt koska on kokenut huonoa omatuntoa asioista, mitä minulle on itse tehnyt, mutta että itkeä, koska taustani on surullinen. 

Se iski jonnekkin. 

En ole muuten syönyt lääkkeitäni pariin kuukauteen ja olo on aivan samanlainen kuin niiden kanssa. Olipas niistäkin hyötyä.

Ainoa ero on se, että paino putosi parissa kuukaudessa 9 kiloa. Mutta nyt se vaan pysyy paikoillaan. Heittelee 400-800 grammalla ja se stressaa minua ihan mielettömästi. 

Huomasin myös kuinka tarkasti edelleen tarkkailen jokaista kaloria minkä syön, enkä haluaisi enää syödä edes ollenkaan. Mutta ruoka on liian hyvää. Niimpä pakotan itseni syömään kerran päivässä. Mutta toisaalta. Sitä olen tehnyt koko kesän. Yksi ruoka päivässä.

On toki päiviä, milloin saatan syödä jopa kolmekin kertaa, mutta ne päivät ovat yleensä silloin kun olen kavereiden kanssa ja syön heidän kanssaan. 

Niiden kanssa on pakko syödä, vaikken haluakkaan.

Tapasin tänään myös ystäväni yhden kämppäkaverin. Mukava mies, mutta se, mistä se jäi todella mieleen oli se mitä hän kommentoi minulle. Puhuttiin ystäväni kanssa ihmisluonteesta ja heitin siihen vitsikkäästi kuinka olen paska ihminen. Se mies, salamana ja vakavana, kommentoi siihen, että "kyllä sä olet hyväkin ihminen. Sussa on hyvää."

Se tuli sieltä niin terävästi. En tiennyt miten suhtautua siihen kommenttiin, joten heitin tapani mukaan vitsiksi.

Mutta nyt voisi taas lopetella, ajatukset eivät pysy mitenkään kasassa muutenkaan.

Terveisin
Menolippu helvettiin